Jusards Eximia ”MÄSÄ”

Viimeisin Jusards kasvatti kävi perjantaina 29. helmikuuta luustokuvauksissa Päijät-Hämeen eläinlääkäriklinikalla. Otettiin Mäsästä sitten suht kaikki: lonkat, kyynärät, olat sekä selkä. Kennelliitossa kuvat lausuttiin sitten pikavauhtia eikä tarvinnut kauaa jännittää. Tulokset tulivat ja olivat hienot: terve tyttö kaikin puolin.

FI46840/20JUSARD’S EXIMIA2.3.2024



1.3.2024
välimuotoinen lanne-ristinikama
olkanivelen osteokondroosi
selän spondyloosi
nikamien epämuotoisuus
kyynärniveldysplasia
lonkkaniveldysplasia
LTV0 (normaali)
Ei todettu/Ei todettu
SP0 (puhdas)
VA0 (normaali)
0/0
A/A
Siinä Kennelliiton tietokannasta kopioidut tulokset. Löytyvät myös linkistä

Siinä nyt olisi jalostuskelpoinen malityttönenparhaassa iässä.

Koirien jalostus, kasvatus, pennutus vai vaan määrällinen lisääminen

Viimeaikoina on ajatukset pyörineet päässä villinä. Se, mitä nyt kirjoitan, ei ole ketään vastaan eikä kenenkään kohtalolla mässäämistä, vaan tarkoituksena on tuoda esiin kasvattajana olemisen ongelmakohtia ja toisaalta sitä, että koirien (pentujen) ostajien tulisi olla valveutuneita. Koiranpentujen kasvattaminen ja myyminen ei ole aina niin helppoa, joskus tilanteet voi räjähtää käsiin ja joskus, jostain syystä toiminta on vaan niin väärillä urilla kuin olla voi.

Usein kauhistellaan pentutehtailua ja koirien kasvatuksellisia ongelmia. Useinhan niissä otetaan esiin ulkomaiden ongelmat, katukoirat ja pentuja laittomasti kauppaavat tahot. Vaan osataan sitä ihan kotoSuomessakin. Itse pysähdyin Hämeenlinnan eläinsuojeluyhdistyksen Facebook postauksen äärelle. Lyhyesti ko. jutusta:

”Yksi kuva riittää mitä pentutehtailu voi pahimmillaan olla. Osalle pelastus on se että kärsimys loppuu. Eläimen ei tulisi kärsiä ihmisen toimesta. Ja sen pitäisi koskettaa meistä jokaista. Ostaja on vastuussa siitä mistä eläimensä ostaa. Ota selvää kasvattajasta, elinympäristöstä ym. SINÄ olet se linkki joka tekee pentutehtailusta kannattavaa!! Nyt on paljon puhetta pentutehtailusta ja olemme ottaneet asian esille usein. Mutta ei se vaan tunnu kantavan. Pentutehtailua harrastetaan ihan paikoissa joissa et uskoisi. Rekisteröidyt kissan tai koirankasvattajat ei myöskään ole aina se taho josta se pentu kannattaa ostaa. Kysy kokemuksia esim. Roturyhmissä. Kysele muilta kasvattajan kasvattajien omistajilta kokemuksia kasvattajasta. Ole vastuullinen. Mitä merkkejä pitäisi huomata jotta et tukisi pentutehtailua? Ilmoituksen kuva ja lisäkuvat ovat vain rajatulta alueelta. Herättää kysymyksen millaisessa ympäristössä eläin kasvaa ja elää? Eläimen emää ei ole nähtävillä. Missä se on? Pentu voidaan toimittaa kotiin. Kunnollinen kasvattaja ei toimita pentua vaan pentua käydään katsomassa vähintään kerran ennen ostoa. Koiranpennun ostossa kasvattajalta, voit katsoa jalostustietojärjestelmästä kuinka monta pentuetta kasvattajalla on ollut. Ja kuinka montaa eri rotua. Esim. 280 pentuetta vaikka jaettuna 20 vuodella on tosi paljon. Kiinnitä myös huomiota sukusiitosprosenttiin. Sen tulisi olla alle 1% joskus jopa enenmän. Onko pentu hakiessa kovin laiha? Ripulissa? Likainen tai räkäinen. Jos vähäänkään epäilyttää. Älä osta pentua. Voit saada ison laskun ja paljon murhetta. Vaadi nähdä tilat jossa pentu on kasvanut. Jos ympäristö on likainen tai muutoin epäsiisti. Älä ”pelasta” pentua. Mihin muuhun sinä kiinnittäisit huomion? ”

Tuossa ylläolevassa jutussa on monta hyvää pointtia. Ostajalla on vastuunsa siinä missä kasvattajallakin. Paljon kertoo tosiaan jalostustietokanta ja se, montako pentuetta / pentua ko. kasvattaja on tehnyt. Jalostustietokannan tiedot ovat julkisia kaikille. Toki, sieltäkin voi jotain tietoja pimittää, mutta on se hyvä tsekkauspaikka. Jos pentueita tulee vuosittain useita, onko kyse jalostuksesta vai mistä ? Palautuuko kasvattajalle paljon pentuja ? Myykö kasvattaja ns. kenelle vaan esim. malinoisin ? Mikä on motiivi kasvatuksessa ? Miten kasvattaja näyttäytyy esim. kuvissa, somessa jne. Onko kasvattajalla itsellään harrastuneisuutta koirien kanssa ? Monia juttuja joita kannattaa miettiä ja tarkastaa. Ja tärkein kaikista: pentuja on päästävä katsomaan ja mielellään emäkin olisi nähtävä. On ymmärrettävää, että jotkut emäkoirat vahtivat pentujaan, mutta on se emä kuitenkin oltava nähtävillä.

Kasvattajan näkökulmasta pentujen myyminen on aina stressin paikka. Jos pentue on iso, esim. 10 pentua, niin kyllä niistä haluaa päästä eroon viimeistään 8 viikkoisina. Malinoisit osaavat nimittäin olla aikamoisia alligaattoreita pieninä. Mutta kenelle sellaisen pikku piraijan voi myydä ? Kuka ymmärtää, osaa ja kenellä on malinois rääpäleelle riittävästi hermoja ja aikaa ? Miten seuloa pentukyselijöistä ne oikeat ?

Itse voin todeta, että enää en ihan kaikille koiratutuillenikaan malinoisia myisi. Kaikella rakkaudella, e heistä olisi malinoisin pitäjiksi. Osalla ei ole riittävää auktoriteettia, aikaa ja harrastuneisuutta, osaamista yms. yms. Itselläni on parhaimmillaan tai pahimmillaan ollut 7 koiran lauma kotona. Kuusi malinoisia ja hollanninpaimenkoira. Kaikki niin ihania yksinään, mutta sekalaumana olihan ne aika hirveitä. Nyt on kotona enää kolme – ja se tuntuu just nyt hyvältä määrältä.

Miksi tällaisia mietteitä…. No, aina silloin tällöin on itsellä pentuhaaveita. Ne nousee aina ajoittain mieleen. Nyt kun Mäsä (Jusards Eximia) on luustokuvattu täysin terveeksi tytöksi, herää jälleen ajatus siitä, että jos sen pennuttaisi…… Mutta kaikki edellä kuvatut asiat pyörii mielessä. Pentutehtailija en kuitenkaan ole, jalostustietokannasta näkee, että pentueita on tullut vain neljä ja niissä jälkeläisiä vain 24 kappaletta.

Loppuun vielä ikävä tapaus ja ihan kotisuomesta. Meneillään on pienkeräys huostaanotettujen belgianpaimenkoirien ja hollanninpaimenkoirien eläinlääkärikuluihin. Sen enempää en koirien kohtalosta tiedä. Tutustua tähän tapaukseen voi malinoisrescue.fi

Shapiros Aurore

Tänään tuli Kennelliitolta hienoja uutisia, kimppakoira PIRU omistetaan yhdessä Jennan kanssa on luustoltaan täysin terve. Vielä jossain vaiheessa kun saadaan PIRU silmäpeilattua niin siinä on meille upea jalostusnarttu.

Tarkempaa tietoa PIRUsta löytyy linkistä.

Koirien kuljetuskalustoa lisää

Mun perinteisen Berslingon lisäksi hankittiin vähän tilavampi pakettiauto, jossa toivon mukaan myös talvipakkasilla on koirilla hyvä olla. Autossa siis on se kaivattu webasto.

Kesällä tuolla on kiva lähteä vaikka kisareissulle.

Mäsä silmäpeilauksessa

Jos Mäsällä meinaa edes haaveilla pennuista, niin terveys asiat pitää olla kunnossa. Silmäpeilauksesta oli hyvä aloittaa. Terveet silmät kuten arvelinkin.

Varmuudeksi laitoin kopan päähän, mutta turhahan tuo oli. Mäsä on kiltti tyttö.

Melko vakuuttava.
Mussukka

Mäsä korkkasi vihdoin agilitykisat

Vihdoin päästiin kokeilemaan kisaamista omissa kisoissa. Olipa kivaa pitkästä aikaa. Ihanaa, että saatiin myös kuvatodisteita.

Hyvin odotti lupaa lähdössä.
Lähtöhyppy.
Kepit onnistui!!
Niin taitava 🙂

Kaikki ihanat kuvat on ottanut Tiia Tahvanainen Photography (tiiatahvaneinen_photography)

Jusards C pennut tänään 8 vuotta

Onnea pojat Caterpillar, Colt ja Criminal

Onnea tytöt Cinnamon, Clarissa, Comtesse ja Cruella

Onnea myös sinne sateenkaarisillalle Caspar, Candy ja Comedienne.

Kun nyt ajattelee aikaa taaksepäin ja tätä C pentuetta. Mahtava pentue, jonka Haru hoiti esimerkillisesti. Kaikille pennuille löytyi hyvät kodit ja siitä olen enemmän kuin onnellinen. Se, että pennut saavat hyvät kodit merkitsee enemmän kuin kaikki mahdolliset tulokset ja maine.

Tästä penturumbasta on siis kulunut jo kokonaiset 8 vuotta ! Aika todellakin kultaa muistot, sillä pikkuhiljaa on mieli alkanut kääntyä siihen suuntaan, että mitä jos vielä ne F pennutkin……

Eli, jos kaikki menee niin kuin kuuluisassa Strömsössä, niin Mäsä voisi olla tulevan pentueen emä. Isäehdokaskin on jo mielessä, mutta ei siitä sen enempää, vielä.

Jos F pentue saadaan toteutettua, niin ajankohta olisi vasta kevät 2025. Silloin Mäsä olisi neljä ja puoli vuotias eli hyvinkin sopivan ikäinen. Tätä nyt on onneksi aikaa miettiä ja valmistella, sillä enemmin ei varmaan Mäsää pennuteta. Silloin tilanne voi hyvinkin olla se, että voi kotiinkin jättää pennun 🙂

Kevättä kohti, elämä jatkuu

Suru tulee meidän ihmisten elämään eri tavoin. Joskus se hiipii hiljaa luokse niin, että sen tietää olevan tulossa. Joskus se tulee hyvin yllättäen ja vie elämän raiteiltaan.

Joskus suruun liittyy hiljaista hyväksyntää. Usein suru on sitä, että sitä on vaikea hyväksyä. Mieli taistelee menetystä vastaan, ei halua kohdata ja huutaa kipua, jonka menetys aiheuttaa. Suru on jokaisen osa. Aina kun joudumme luopumaan ihmisistä, eläimistä tai asioista, tulee suru vieraaksemme. Se voi tuntua hyvin epäreilulta ja onkin sitä. Joskus suru on kohtuuton ja hyvin kipeä.

Mitä isommasta menetyksestä on kyse, sitä rajummin ja kauemmin suru ihmisessä vierailee. Välillä voi tuntua, ettei se helpota koskaan. Usein kuitenkin ajan kanssa helpottaa. Surutyö on sitä, että suru muuttaa muotoaan, mutta jää usein jollain tavalla loppuelämän vieraaksi – muistoina, kaipauksena, muistijälkenä, tietona siitä, ettei elämä ole enää sama kuin ennen menetystä.

Suru muuttaa surevaakin. Surun sillalla voi tulla ikävä myös entistä itseä. Entistä itseäkin on lupa surra. Ja ihan kaikkea muutakin mitä menetykseen liittyy. Usein surussa surraan muutakin kuin vaikkapa koiraa tai ihmistä, jonka on menettänyt – yhteistä aikaa, yhteisiä harrastuksia jne. Monesti suru on iso juuri siksi, että menetetään niin monta asiaa samaan aikaan. Ihmisen mieli ei aina tiedä, mitä surisi, kun on niin paljon surtavaa.

Suru on usein aaltoliikettä. Aina kun luulee, että nyt se loppui tai hellitti, saattaa tulla uusi suruaalto, joka vie voimia ja imaisee surijan oloon, jossa tuntuu, ettei saa mistään toivon rippeestä kiinni. Ja tulee päivä, kun suru antaa lepohetken. Välillä tuntuu, että suru antaa lepohetken siksi, ettei ihminen muuten jaksaisi surra. Suru vie valtavasti voimia, se hidastaa, hiljentää, se asuu kehossa.

Suru on joka päivä, vaikka meille on annettu surulle pyhitetty päivä, Pyhäinpäivä. Annetaan toisillemme lupa surra joka päivä, otetaan menetys puheeksi, annetaan sille tilaa ja yritetään ottaa vastaan. Surua ei tarvitse ottaa toiselta pois tai ratkaista sitä jollain tavalla. Tärkeintä on olla läsnä ja antaa sitä viestiä, että olen tässä sinua varten – puhu, itke, en kaadu sinun tunteistasi, mitä hyvänsä ne ovatkin.

On tärkeää muistaa, että se jolle suru on suurin, on vaikeinta. Sureva joutuu tekemään surumatkansa yksin, mutta se että joku on ja sanoo olevansa turvana ja hetken kannattelijana, auttaa. Suuresti surevan ei koskaan pitäisi joutua kannattelemaan niitä, jotka säikähtävät eivätkä pysty kohtaamaan hänen suruaan.

Surusta ei pääse eroon, se on, muuttaa ajan saatossa muotoaan, se muuntaa elämän toisenlaiseksi. Suurin suru usein helpottuu ajan kanssa, vaikkei sitä usko tai halua uskoa silloin, kun on kaikkein vaikeinta.

Surua ei voi hoputtaa tai pakottaa itsestä pois. Suuri suru lähtee kantajastaan sitten, kun se on tehnyt tehtävänsä – raivannut polun pään esimerkiksi hyväksymiselle ja vähittäiselle irti päästämiselle, joka lopulta sanoo sille, jonka on menettänyt: ”Mene vain, minä pärjään kyllä”.

************************************************************************

Ylläoleva teksti kuvaa hyvin viimeisen puolen vuoden aikaa. Jouluna alkoi suru, ja se on jatkunut tänne maaliskuulle. Ehkä kevättä ja kesää kohti helpottaa.

Viime tiistaina, 28.maaliskuuta Cänän vointi oli mennyt sen verran huonoksi, että oli aika lähteä viimeiselle matkalle. Käytiin agihallilla juoksentelemassa ja ajeltiin vähän ympäriinsä. Sitten kello 14 oli aika treffata meidän luottoeläinlääkäri Satu.

Nyt, kun lauma on suhteellisen nopeasti ja osittain yllättäinkin pienentynyt viidestä koirasta vain kahteen, on elämä vähintäänkin kummallista. Pakko sanoa, että elämä on nyt helpompaa, vaikkei Haru ja Mäsä keskenään toimeen tulekaan. Nyt on tilaa molemmille enemmän ja meillä ihmisilläkin aikaa paremmin, kun on vain kaksi. Silti, olisi me Cänä mielellään vielä pidetty laumassa.

Cänä oli maailman mahtavin malinois, kaikkien kaveri. Ystävällinen ja fiksu. Helppo malinoisiksi. Ikävä on suuri. Sinne meni Cänä, Tikun ja Hilun seuraksi. Ehkä tapaa siellä myös Paulin ja Mimminkin.

Cänä viimeisen kerran agilityhallilla.

Kohti kesää, surullisissa tunnelmissa

Nyt mennään jo kovaa vauhtia kohti kesää, kevättä on ilmassa ja aamut jo valoisia. Normaalisti sitä katseltaisiin kisakalenteria ja mietittäisiin kisoja, mutta nyt on tilanne toinen. Itse olen toipilaana (ei mitään vakavaa) mutta uupumus iski talven aikana sen verran kovaa, että nyt vaan toipuillaan ja yritetään päästä uudelleen ”elävien kirjoihin”.

Koirarintamalla suru jatkuu. Tammikuussa Cänälle ilmaantui kuonoon patti. Sitä tutkittiin kalliisti (1900 euroa) ja loppudiagnoosi oli lohduton. Pahanlaatuinen kasvain yläleuan luussa. Ei ollut järkeä lähteä leikkaamaan tai hoitamaan. Alkoi saattohoito, joka jatkuu nyt maaliskuussa vielä jonkin aikaa. Pitkälti meillä ei enää ole yhteistä aikaa, mutta jokaisesta päivästä otetaan kaikki irti. Luopuminen on tuskaa meille ihmisille. Ja muutenkin outoa, sillä mulla ei ole nyt yhtään kisakoiraa. Mäsän kanssa yritän jaksaa agilityä harrastella, mutta jotenkin on motivaatio pikkuisen hakusessa.

Malinois urospennusta haaveilu jatkuu, vaikka siinäkin on haasteita. Kolmessa pentueessa olen ollut ”vähän niin kuin listoilla”, mutta aina olen jäänyt ilman pentua. Sekin surettaa. No, nyt ollaan taas jonottamassa yhdestä pentueesta sitä urosta, jos vieläkään ei onnistu niin sitten ei meille tänä vuonna maliurosta tule. Tuleeko myöhemminkään, sen sitten aika näyttää.

Omat kasvatushaaveet on nyt todellakin tauolla. EI ole aikaa pentueelle ja isoin syy miksi ei lähdetä pentuetta edes suunnittelemaan on se, että kaikesta huolimatta malinoiseja syntyy nykyään todella paljon. Mielestäni jopa liikaa, sillä malinois ei ole ihan joka ihmisen koira. Ostajaehdokkaat, sellaiset oikeat ja hyvät ovat siis vähissä. En uskalla pentuetta teettää, sillä pentujen myyminen ja oikeiden kotien löytyminen on hankalaa. Katsotaan nyt, miten mieli muuttuu…..

Kuvassa Cänä

Hiljaiseloa

Päivitykset tänne blogiin on olleet aika pitkään tauolla. Kaikenlaista on tapahtunut – ja toisaalta ei ole tapahtunut mitään ainakaan harrastusrintamalla. Nykyinen työ vie kaiken ajan ja voimat arkipäivinä ja viikonloput menee lähinnä lepäillessä. Agility on nykyään ainoa harrastuslaji, eikä siinäkään enää ole kovin mielekästä kisata. Laji on muuttunut niin paljon, pitäisi olla nuori ja nopea huippu-urheilija tai sitten olla aikaa opettaa koira suullisilla käskyillä ja tempuilla tekemään, että saataisiin tuloksia.

Nyt joulukuussa oli surua ja murhetta oikein kunnolla. Mun rakkaat malinois sisarukset lähtivät melkein peräperää sateenkaarisillalle. Molemmat olivat jo vanhoja, mutta silti se lähtö tuli yllättäin. Niinhän se aina menee……

Hilulla oli vaivoja, takajalat olivat melko heikot. Kroppa keräsi nestettä. Viimeinen ilta oli vaikea ja aamuksi olikin varattu jo lääkäriaika. Lääkäriin ei kuitenkaan tarvinnut lähteä, HIlu nukkui pois yöllä olohuoneessa.

Tikulla taas leikattu jalka (oikea takajalka) oireili ja muutenkin Tiku oli aika väsynyt. Välillä intoutui Cänän kanssa leikkimään. Jouluaattona Tiku kuitenkin sai jonkinlaisen kohtauksen, selvisi siitä kyllä, mutta ei ollut enää oikein oma itsensä. 27.12. olikin sitten vaikea päätös, lähdettiin Tikun kanssa sille viimeiselle autoajelulle. Luottolääkäri Satu päästi Tikun vaivoistaan. Sinne meni Tiku Hilun perässä sateenkaarisillalle. Vuosi vaihtui siis surullisissa merkeissä, ikävä on kova edelleen. Lauma pieneni kerralla oikein huomattavasti.

Ajatukset menee ristiriitaisesti, ” ei ikinä enää yhtään koiraa ” ja toisaalta, ”mitä jos astuttaisi Mäsän seuraavasta juoksusta”. Kova halu on saada urosmalinois taas laumaan, mutta sellaista en saa suomalaisilta kasvattajilta, koska en enää halua enkä pysty harrastamaan suojelua. Urokset myydään virkakoiriksi tai sitten suojeluharrastukseen. Meillä lajina olisi agility ja toko ja ennen kaikkea koira saisi super hyvän kodin. Ajatuksena onkin nyt, että jos Mäsä on luustoltaan terve (ei ole vielä luustokuvattu) se voitaisiin astuttaa. Urostakin on tullut jo vähän katsottua.

No, aika näyttää miten käy. Tehdäänkö pentuja, tuleeko mulle vielä uusi koira vai mitkä on mietteet.