Suru tulee meidän ihmisten elämään eri tavoin. Joskus se hiipii hiljaa luokse niin, että sen tietää olevan tulossa. Joskus se tulee hyvin yllättäen ja vie elämän raiteiltaan.

Joskus suruun liittyy hiljaista hyväksyntää. Usein suru on sitä, että sitä on vaikea hyväksyä. Mieli taistelee menetystä vastaan, ei halua kohdata ja huutaa kipua, jonka menetys aiheuttaa. Suru on jokaisen osa. Aina kun joudumme luopumaan ihmisistä, eläimistä tai asioista, tulee suru vieraaksemme. Se voi tuntua hyvin epäreilulta ja onkin sitä. Joskus suru on kohtuuton ja hyvin kipeä.

Mitä isommasta menetyksestä on kyse, sitä rajummin ja kauemmin suru ihmisessä vierailee. Välillä voi tuntua, ettei se helpota koskaan. Usein kuitenkin ajan kanssa helpottaa. Surutyö on sitä, että suru muuttaa muotoaan, mutta jää usein jollain tavalla loppuelämän vieraaksi – muistoina, kaipauksena, muistijälkenä, tietona siitä, ettei elämä ole enää sama kuin ennen menetystä.

Suru muuttaa surevaakin. Surun sillalla voi tulla ikävä myös entistä itseä. Entistä itseäkin on lupa surra. Ja ihan kaikkea muutakin mitä menetykseen liittyy. Usein surussa surraan muutakin kuin vaikkapa koiraa tai ihmistä, jonka on menettänyt – yhteistä aikaa, yhteisiä harrastuksia jne. Monesti suru on iso juuri siksi, että menetetään niin monta asiaa samaan aikaan. Ihmisen mieli ei aina tiedä, mitä surisi, kun on niin paljon surtavaa.

Suru on usein aaltoliikettä. Aina kun luulee, että nyt se loppui tai hellitti, saattaa tulla uusi suruaalto, joka vie voimia ja imaisee surijan oloon, jossa tuntuu, ettei saa mistään toivon rippeestä kiinni. Ja tulee päivä, kun suru antaa lepohetken. Välillä tuntuu, että suru antaa lepohetken siksi, ettei ihminen muuten jaksaisi surra. Suru vie valtavasti voimia, se hidastaa, hiljentää, se asuu kehossa.

Suru on joka päivä, vaikka meille on annettu surulle pyhitetty päivä, Pyhäinpäivä. Annetaan toisillemme lupa surra joka päivä, otetaan menetys puheeksi, annetaan sille tilaa ja yritetään ottaa vastaan. Surua ei tarvitse ottaa toiselta pois tai ratkaista sitä jollain tavalla. Tärkeintä on olla läsnä ja antaa sitä viestiä, että olen tässä sinua varten – puhu, itke, en kaadu sinun tunteistasi, mitä hyvänsä ne ovatkin.

On tärkeää muistaa, että se jolle suru on suurin, on vaikeinta. Sureva joutuu tekemään surumatkansa yksin, mutta se että joku on ja sanoo olevansa turvana ja hetken kannattelijana, auttaa. Suuresti surevan ei koskaan pitäisi joutua kannattelemaan niitä, jotka säikähtävät eivätkä pysty kohtaamaan hänen suruaan.

Surusta ei pääse eroon, se on, muuttaa ajan saatossa muotoaan, se muuntaa elämän toisenlaiseksi. Suurin suru usein helpottuu ajan kanssa, vaikkei sitä usko tai halua uskoa silloin, kun on kaikkein vaikeinta.

Surua ei voi hoputtaa tai pakottaa itsestä pois. Suuri suru lähtee kantajastaan sitten, kun se on tehnyt tehtävänsä – raivannut polun pään esimerkiksi hyväksymiselle ja vähittäiselle irti päästämiselle, joka lopulta sanoo sille, jonka on menettänyt: ”Mene vain, minä pärjään kyllä”.

************************************************************************

Ylläoleva teksti kuvaa hyvin viimeisen puolen vuoden aikaa. Jouluna alkoi suru, ja se on jatkunut tänne maaliskuulle. Ehkä kevättä ja kesää kohti helpottaa.

Viime tiistaina, 28.maaliskuuta Cänän vointi oli mennyt sen verran huonoksi, että oli aika lähteä viimeiselle matkalle. Käytiin agihallilla juoksentelemassa ja ajeltiin vähän ympäriinsä. Sitten kello 14 oli aika treffata meidän luottoeläinlääkäri Satu.

Nyt, kun lauma on suhteellisen nopeasti ja osittain yllättäinkin pienentynyt viidestä koirasta vain kahteen, on elämä vähintäänkin kummallista. Pakko sanoa, että elämä on nyt helpompaa, vaikkei Haru ja Mäsä keskenään toimeen tulekaan. Nyt on tilaa molemmille enemmän ja meillä ihmisilläkin aikaa paremmin, kun on vain kaksi. Silti, olisi me Cänä mielellään vielä pidetty laumassa.

Cänä oli maailman mahtavin malinois, kaikkien kaveri. Ystävällinen ja fiksu. Helppo malinoisiksi. Ikävä on suuri. Sinne meni Cänä, Tikun ja Hilun seuraksi. Ehkä tapaa siellä myös Paulin ja Mimminkin.