Suru tulee meidän ihmisten elämään eri tavoin. Joskus se hiipii hiljaa luokse niin, että sen tietää olevan tulossa. Joskus se tulee hyvin yllättäen ja vie elämän raiteiltaan.

Joskus suruun liittyy hiljaista hyväksyntää. Usein suru on sitä, että sitä on vaikea hyväksyä. Mieli taistelee menetystä vastaan, ei halua kohdata ja huutaa kipua, jonka menetys aiheuttaa. Suru on jokaisen osa. Aina kun joudumme luopumaan ihmisistä, eläimistä tai asioista, tulee suru vieraaksemme. Se voi tuntua hyvin epäreilulta ja onkin sitä. Joskus suru on kohtuuton ja hyvin kipeä.

Mitä isommasta menetyksestä on kyse, sitä rajummin ja kauemmin suru ihmisessä vierailee. Välillä voi tuntua, ettei se helpota koskaan. Usein kuitenkin ajan kanssa helpottaa. Surutyö on sitä, että suru muuttaa muotoaan, mutta jää usein jollain tavalla loppuelämän vieraaksi – muistoina, kaipauksena, muistijälkenä, tietona siitä, ettei elämä ole enää sama kuin ennen menetystä.

Suru muuttaa surevaakin. Surun sillalla voi tulla ikävä myös entistä itseä. Entistä itseäkin on lupa surra. Ja ihan kaikkea muutakin mitä menetykseen liittyy. Usein surussa surraan muutakin kuin vaikkapa koiraa tai ihmistä, jonka on menettänyt – yhteistä aikaa, yhteisiä harrastuksia jne. Monesti suru on iso juuri siksi, että menetetään niin monta asiaa samaan aikaan. Ihmisen mieli ei aina tiedä, mitä surisi, kun on niin paljon surtavaa.

Suru on usein aaltoliikettä. Aina kun luulee, että nyt se loppui tai hellitti, saattaa tulla uusi suruaalto, joka vie voimia ja imaisee surijan oloon, jossa tuntuu, ettei saa mistään toivon rippeestä kiinni. Ja tulee päivä, kun suru antaa lepohetken. Välillä tuntuu, että suru antaa lepohetken siksi, ettei ihminen muuten jaksaisi surra. Suru vie valtavasti voimia, se hidastaa, hiljentää, se asuu kehossa.

Suru on joka päivä, vaikka meille on annettu surulle pyhitetty päivä, Pyhäinpäivä. Annetaan toisillemme lupa surra joka päivä, otetaan menetys puheeksi, annetaan sille tilaa ja yritetään ottaa vastaan. Surua ei tarvitse ottaa toiselta pois tai ratkaista sitä jollain tavalla. Tärkeintä on olla läsnä ja antaa sitä viestiä, että olen tässä sinua varten – puhu, itke, en kaadu sinun tunteistasi, mitä hyvänsä ne ovatkin.

On tärkeää muistaa, että se jolle suru on suurin, on vaikeinta. Sureva joutuu tekemään surumatkansa yksin, mutta se että joku on ja sanoo olevansa turvana ja hetken kannattelijana, auttaa. Suuresti surevan ei koskaan pitäisi joutua kannattelemaan niitä, jotka säikähtävät eivätkä pysty kohtaamaan hänen suruaan.

Surusta ei pääse eroon, se on, muuttaa ajan saatossa muotoaan, se muuntaa elämän toisenlaiseksi. Suurin suru usein helpottuu ajan kanssa, vaikkei sitä usko tai halua uskoa silloin, kun on kaikkein vaikeinta.

Surua ei voi hoputtaa tai pakottaa itsestä pois. Suuri suru lähtee kantajastaan sitten, kun se on tehnyt tehtävänsä – raivannut polun pään esimerkiksi hyväksymiselle ja vähittäiselle irti päästämiselle, joka lopulta sanoo sille, jonka on menettänyt: ”Mene vain, minä pärjään kyllä”.

************************************************************************

Ylläoleva teksti kuvaa hyvin viimeisen puolen vuoden aikaa. Jouluna alkoi suru, ja se on jatkunut tänne maaliskuulle. Ehkä kevättä ja kesää kohti helpottaa.

Viime tiistaina, 28.maaliskuuta Cänän vointi oli mennyt sen verran huonoksi, että oli aika lähteä viimeiselle matkalle. Käytiin agihallilla juoksentelemassa ja ajeltiin vähän ympäriinsä. Sitten kello 14 oli aika treffata meidän luottoeläinlääkäri Satu.

Nyt, kun lauma on suhteellisen nopeasti ja osittain yllättäinkin pienentynyt viidestä koirasta vain kahteen, on elämä vähintäänkin kummallista. Pakko sanoa, että elämä on nyt helpompaa, vaikkei Haru ja Mäsä keskenään toimeen tulekaan. Nyt on tilaa molemmille enemmän ja meillä ihmisilläkin aikaa paremmin, kun on vain kaksi. Silti, olisi me Cänä mielellään vielä pidetty laumassa.

Cänä oli maailman mahtavin malinois, kaikkien kaveri. Ystävällinen ja fiksu. Helppo malinoisiksi. Ikävä on suuri. Sinne meni Cänä, Tikun ja Hilun seuraksi. Ehkä tapaa siellä myös Paulin ja Mimminkin.

Nyt mennään jo kovaa vauhtia kohti kesää, kevättä on ilmassa ja aamut jo valoisia. Normaalisti sitä katseltaisiin kisakalenteria ja mietittäisiin kisoja, mutta nyt on tilanne toinen. Itse olen toipilaana (ei mitään vakavaa) mutta uupumus iski talven aikana sen verran kovaa, että nyt vaan toipuillaan ja yritetään päästä uudelleen ”elävien kirjoihin”.

Koirarintamalla suru jatkuu. Tammikuussa Cänälle ilmaantui kuonoon patti. Sitä tutkittiin kalliisti (1900 euroa) ja loppudiagnoosi oli lohduton. Pahanlaatuinen kasvain yläleuan luussa. Ei ollut järkeä lähteä leikkaamaan tai hoitamaan. Alkoi saattohoito, joka jatkuu nyt maaliskuussa vielä jonkin aikaa. Pitkälti meillä ei enää ole yhteistä aikaa, mutta jokaisesta päivästä otetaan kaikki irti. Luopuminen on tuskaa meille ihmisille. Ja muutenkin outoa, sillä mulla ei ole nyt yhtään kisakoiraa. Mäsän kanssa yritän jaksaa agilityä harrastella, mutta jotenkin on motivaatio pikkuisen hakusessa.

Malinois urospennusta haaveilu jatkuu, vaikka siinäkin on haasteita. Kolmessa pentueessa olen ollut ”vähän niin kuin listoilla”, mutta aina olen jäänyt ilman pentua. Sekin surettaa. No, nyt ollaan taas jonottamassa yhdestä pentueesta sitä urosta, jos vieläkään ei onnistu niin sitten ei meille tänä vuonna maliurosta tule. Tuleeko myöhemminkään, sen sitten aika näyttää.

Omat kasvatushaaveet on nyt todellakin tauolla. EI ole aikaa pentueelle ja isoin syy miksi ei lähdetä pentuetta edes suunnittelemaan on se, että kaikesta huolimatta malinoiseja syntyy nykyään todella paljon. Mielestäni jopa liikaa, sillä malinois ei ole ihan joka ihmisen koira. Ostajaehdokkaat, sellaiset oikeat ja hyvät ovat siis vähissä. En uskalla pentuetta teettää, sillä pentujen myyminen ja oikeiden kotien löytyminen on hankalaa. Katsotaan nyt, miten mieli muuttuu…..

Kuvassa Cänä

Päivitykset tänne blogiin on olleet aika pitkään tauolla. Kaikenlaista on tapahtunut – ja toisaalta ei ole tapahtunut mitään ainakaan harrastusrintamalla. Nykyinen työ vie kaiken ajan ja voimat arkipäivinä ja viikonloput menee lähinnä lepäillessä. Agility on nykyään ainoa harrastuslaji, eikä siinäkään enää ole kovin mielekästä kisata. Laji on muuttunut niin paljon, pitäisi olla nuori ja nopea huippu-urheilija tai sitten olla aikaa opettaa koira suullisilla käskyillä ja tempuilla tekemään, että saataisiin tuloksia.

Nyt joulukuussa oli surua ja murhetta oikein kunnolla. Mun rakkaat malinois sisarukset lähtivät melkein peräperää sateenkaarisillalle. Molemmat olivat jo vanhoja, mutta silti se lähtö tuli yllättäin. Niinhän se aina menee……

Hilulla oli vaivoja, takajalat olivat melko heikot. Kroppa keräsi nestettä. Viimeinen ilta oli vaikea ja aamuksi olikin varattu jo lääkäriaika. Lääkäriin ei kuitenkaan tarvinnut lähteä, HIlu nukkui pois yöllä olohuoneessa.

Tikulla taas leikattu jalka (oikea takajalka) oireili ja muutenkin Tiku oli aika väsynyt. Välillä intoutui Cänän kanssa leikkimään. Jouluaattona Tiku kuitenkin sai jonkinlaisen kohtauksen, selvisi siitä kyllä, mutta ei ollut enää oikein oma itsensä. 27.12. olikin sitten vaikea päätös, lähdettiin Tikun kanssa sille viimeiselle autoajelulle. Luottolääkäri Satu päästi Tikun vaivoistaan. Sinne meni Tiku Hilun perässä sateenkaarisillalle. Vuosi vaihtui siis surullisissa merkeissä, ikävä on kova edelleen. Lauma pieneni kerralla oikein huomattavasti.

Ajatukset menee ristiriitaisesti, ” ei ikinä enää yhtään koiraa ” ja toisaalta, ”mitä jos astuttaisi Mäsän seuraavasta juoksusta”. Kova halu on saada urosmalinois taas laumaan, mutta sellaista en saa suomalaisilta kasvattajilta, koska en enää halua enkä pysty harrastamaan suojelua. Urokset myydään virkakoiriksi tai sitten suojeluharrastukseen. Meillä lajina olisi agility ja toko ja ennen kaikkea koira saisi super hyvän kodin. Ajatuksena onkin nyt, että jos Mäsä on luustoltaan terve (ei ole vielä luustokuvattu) se voitaisiin astuttaa. Urostakin on tullut jo vähän katsottua.

No, aika näyttää miten käy. Tehdäänkö pentuja, tuleeko mulle vielä uusi koira vai mitkä on mietteet.

Kuten tarkat etusivulta ovat jo huomanneet, on kennelnimi nyt kahden hallussa. Hyvä ystäväni ja koirieni hovihoitaja Jenna, lisättiin toiseksi omistajaksi heti kun kasvattajakurssi oli käyty. Itsellä on koiraharrastus hieman hiipunut arjen kiireiden alle. Uusi työ ja perhe vie nyt arjesta suuren osansa. Toki viisi malinoisia edelleen laumassa pitää minut liikkeellä, mutta nyt on harrastaminen huomattavasti maltillisempaa. Kennelin toimintaa turvaamaan tuli Jenna mukaan. Jenna tulee (kuten kuvista huomaa) hyvin toimeen malinoisien kanssa. Itse asiassa Jenna on ainoa ihminen, joka voi tulla hoitamaan koko laumaa ja vieläpä pärjää niiden kanssa.

Tällä hetkellä Jennalla ei ole omaa koiraa. Ikävä kyllä Tuho jouduttiin lopettamaan toukokuussa sisäelinsairauksien vuoksi.

Tällä hetkellä odotamme yhteisomistukseemme malinois narttua yhdistelmästä

PAAVO DE HELLEHOND ( HD: A/A, ED: 0/0, selkä: SP0, LTV0, VA0 )

LT JUN CH PUMA’S HOME DEVINE DESERT ( BH, Vartiokoira, HD: B/B, ED: 0/0, selkä: SP0, LTV0, VA0 )

Tuleva narttu on kennel Shapiroksesta ja yhdistelmä on meidän mielestämme erittäin mielenkiintoinen ja odotamme tulevalta pennulta paljon.

Jatkossa kuulumisia sitten pikku nöösiltä, kunhan saamme sen kotiin.

Harun juoksuja ei ole vielä näkynyt eikä kuulunut, mutta kyllä ne sieltä tulee. Pentusuunnitelmia ei mielessä ole, kiitos kotiin jääneen E pennun eli Mäsän. Vaikka pentuja kesällä tuli vain vähän, niin on se aina melkoinen homma, johon ei tule lähteä ns. valmistautumatta. Itsellä siis ei ole tarvetta pennulle, eikä kyselyitäkään ole tullut, niin on järkevää olla Harua pennuttamatta nyt. Malipentueita on kuitenkin tulossa paljon loppuvuodelle ja alkukevääseen, joten kaikille varmasti löytyy oma riiviö muista kenneleistä. Pentueista lisäinfoa löytyy Käyttöbelgi.info

Kotiin jäi siis malinoisnarttu, Jusards Eximia ”MÄSÄ”. Touhukas riiviö neito. Ja kun laumassa on neljä aikuista malia, niin tuntuu siltä, että koirakiintiö on täynnä. Elämäntilannekin on siten muuttunut, että koiraharrastus ei enää ole se ”juttu” joka täyttää vapaa-ajan. Nyt on elämänsisältönä muutakin.

Tässä ollaan kuitenkin harrasteltukin. Käväistiin belgien agilityn rotumestaruuskilpailuissa ja menestys yllätti kyllä meikäläisen. Hilu kisasi ykkösluokassa. Ykkösissä rimat on maltillisella korkeudella 11, 5 vuotiaalle koiralle. Kaksi nollarataa teki Hilusta ykkösluokan voittajan. Kakkosissa kisasi Cänä. Neiti Kesäheinä oli oikein kuulolla ja pätevä. Ohjaajan piikkiin voidaan laittaa agiradan kaksi virhettä. Hyppiksellä sitten ohjaajakin terästäytyi ja siitä nopea nollarata, hyppiksen voitto ja kakkosluokan rotumestaruus :O

Osallistuimme vielä joukkuekilpailuunkin ja se on perinteisesti ollut jännittävä ja hauska. Tsempataan toisiamme ja hurrataan hyville radoille. Tänä vuonna joukkuerata olikin varsin vauhdikas, ei niinkään vaikea. Yhdeksän joukkuetta oli ilmoitettu, mutta vain yksi joukkue sai tuloksen. Ja hei, se oli meidän ”Malit on irti” joukkue !! Niin siistiä, Hilu mm. teki todella hyvän radan ja Cänäkin juoksi lainaohjaaja Miian kanssa tuloksen 10.

Tässä vielä kokonaistulokset:

Joukkuekisa

RM1 Malit on Irti

”Riemu” Tammikallion Riemu & Marianna Pettersson

”Hilu” Jusards Burlesque & Sari Pehkonen

”Ärri” Kamikazevirran Arwen & Miia Lönnqvist

”Cänä” Jusards Candy & Miia Lönnqvist

2-luokka, tuomari Salme Mujunen

1. ”Cänä” Jusards Candy & Sari Pehkonen

2. ”Mandi” Blackmasters Ocean-Luxury & Amanda Savolainen

1-luokka, tuomari Heidi Viitaniemi

1. ”Hilu” Jusards Burlesque & Sari Pehkonen

2. ”Fanta” Hossing Fanta & Teija Kokkonen

3. ”Nola” Nola De Bruine Buck & Eija Grof

Pitkän hiljaiselon jälkeen voi todeta, että kesä meni ja syksy on tullut. Kesä oli erilainen, oli muutto uuteen kotiin ja kaksi pentuetta joita odotettiin kuin kuuta nousevaa.Pennuille oli loistavia koteja tarjolla enemmän kuin pentuja olisi voinut edes syntyä. Tilanne näytti niin hienolta. Luonto (ehkä viisaudessaan) päätti kuitenkin näyttää, että ei se aina mene niin kuin me ihmiset suunnitellaan.

D pennut syntyivät hyvin, mutta niitä tuli vain kaksi. Tyttö ja poika. Molemmilla pennuilla kuonossa vikaa (halkio tms.), pojalla toki vain vähän. Tyttö jaksoi elää vain viikon. Poikaa jouduttiin pulloruokkimaan ja hakemaan varaemolta maitoa, kun omalta emältä maito loppui. Poika onneksi saatiin kasvamaan ja siitä tulikin komea ja topakka pikkumies joka sai viralliseksi nimekseen Jusards Devil The Second kutsumanimenä TUHO.

Pari viikkoa ensimmäisen pentueen jälkeen oli vuoro E pentujen syntyä. Niistäkin tiedettiin röntgenin jälkeen, että vain kaksi pentua on tulossa. Tässäkään ei asiat menneet niin kuin olisi toivottu. Synnytys, tai sen alku,  kesti tuhottoman kauan. Lopulta syntyi todella iso uros, mutta hän oli jo syntyessään kuollut. Toinen pentu oli tyttö. Olimme jo lähdössä eläinlääkäriin, kun synnytys pitkittyi, mutta lopulta tyttö syntyi luonnollisesti. Topakka ja iso jo syntyessään, todella tumma ja kiukkuinen. Ainoana pentuja tyttö kasvoi huimaa vauhtia koska emällä oli tissit täynnä maitoa.

Nyt tyttö, joka sai viralliseksi nimekseen Jusards Eximia, kutsumanimi Mäsä, on jo seitsemän viikkoa vanha. Monien käänteiden jälkeen, taitaa olla niin, että tyttö jää kotiin. Se on aika pakkaus, luonteeltaan ehkä haastava ja kun sillä vielä on napatyräkin niin jääköön kotiin.

Pennut, oli niitä kaksi tai useampi, on aina aikamoinen urakointi niin emäkoirilta kuin kasvattajaltakin. Ajatuksen pentujen suhteen on menneet laidasta laitaan, tyyliin ei ikinä enää ja mitäs jos vielä.  No, kaikki on nyt auki. Haru on seuraava toivo, jos pentuja ajatellaan hankittavan. Seuraava juoksu voisi olla se ajankohta, eli heti kun nyt talvella juoksut tulevat niin sitten astutus. Asiat Harun osalta alkaa olla kunnossa. Eilen saatiin eläinlääkäriltä todistus Kennelliittoa varten, että on narttu on terve ja kestää pennutuksen. Ja huomenna on vuorossa silmäpeilaus. Siinä ei pitäisi olla mitään, mutta kun on PEVISA niin peilataan toki.

Että siinä ne kuulumiset lyhyesti. Kirjoittelen taas kun jotain uutta on tiedossa. Jos Harun pennut kiinnostaa, niin Harua saa tulla moikkailemaan agikisoihin. Viikonloppuna pyöritään Hyvinkään kisoissa ja loppukuusta ollaan Rimalla.

Kuvassa kiteytyy ne tärkeimmät kuulumiset. Sunnuntai iltana Neri (Jusards Clarissa) synnytti pennut. Ensin syntyi todella iso uros, ikävä kyllä syntyi kuolleena. Sitten menikin aikaa, ennenkuin toinen tuli ulos. Oltiin jo lähdössä eläinlääkäriin, mutta onneksi pieni tyttö saatiin elävänä ulos ja kotikonstein. Eli helppoa ei ollut taaskaan. Kaksihan niitä röntgenissä vain näkyi, joten siinä ne oli. Aika surullista, kaksi pentuetta ja vain kaksi elävää pentua.

Tuho kasvaa nopsaan ja voi hyvin. Aika riiviö on tuo Cänästä syntynyt uros …. Nimensä veroinen.

Neri & Ossi yhdistelmästä jäi siis henkiin vain tumma, äänekäs ja kiukkuinen tyttö. Hänestä tullee Jusards Eximia. Koti on ehkä Nerin ja Jonnan luona. Tyttö voi hyvin, kasvaa ja on ahkerasti tissillä. Nyt on sitten tämmöistä pentupuuhaa ja tässä tämä loma menee…

Seuraava käyttömalipentue, toivottavasti paremmalla onnella tulee syksyllä. Suunnitelmissa on astuttaa C pentueen tehnyt Haru (Red Coytoes Ataentsic). Hari teki C pentueeseen 10 tervettä malia, joten ehkä se olisi sitten onnistuneempi pentue ?? Haru ainakin on äitinä erinomainen…..Videolla puuhastelee Tuhon kanssa

Eilen hain Nerin meille, koska laskettu aika lähestyy. Tänään sitten kävimme tiineysröntgenissä. Eilen jo näin, että ei ole paljoa pentuja Nerin mahassa….. Tänään se sitten varmistui, vain KAKSI pentua näkyi mahassa. Voitte vain kuvitella miltä nyt tuntuu !! Epätodellista ja olen kyllä niin pettynyt. Suurin toive tällä hetkellä on se, että molemmat pennut jäisivät henkiin ja että Nerillä maitoa lähtisi tulemaan. Olen niin pahoillani, mielelläni olisin kaikille kyselijöille pennun myynyt. Erityisesti harmittaa se, että niin hyviä koteja oli tarjolla todella monelle pennulle.

Nyt kannattaa kaikkien pikku malinoisia haluavan olla yhteyksissä Käyttöbelgi.infon pentueiden kenneleihin. Onneksi siellä on paljon uusia yhdistelmiä, toivon todella että niihin syntyy paljon  pikku nöösejä.

Toisaalta taas, elämä on. Se ei mene niin kuin itse tahtoo, nöyränä tässä taas ollaan ja kokeillaan syksyllä astuttaa ”vanha” C pentueen emä eli Haru.

Tuho, Jusards Devil The Second, elää ja voi hyvin paksusti. Eli se ainokainen joka D pentueesta jäi henkiin on pulloruokinnalla saatu pidettyä hengissä – ja mikä parasta, hän on kasvanut ja kehittynyt hyvin. Painoa on nyt reilusti yli kilon, joo pieni hän on edelleen, mutta nyt kun on alettu kiinteääkin syömään niin veikkaan että kehitystä alkaa tulemaan.  Tässä pieni näyte kun Tuho syö 🙂

Ja hän syö jo ihan omin avuinkin….

Nerin kuulumisista sen verran, että tiineenä on kyllä, mutta tuskin sieltä mitään hirmu isoa pentuetta tulee. Röntgen on maanantaina 13.7 ja sitten me tiedetään mikä on pentujen lukumäärä.  Tässä vielä Neristäkin kuva.

Videolla näkyy jo pentujen liikkeitä mahassa. Jännää !!

Tähän vielä söpöyttä loppuun. Anette Löytömäen ihania kuvia Tuhosta <3

Niin, ne D pennut syntyivät 17.6, odotetusti vain kaksi pentua. Syntyi uros klo 6 ja narttu 7:15. Kaikki meni hyvin. Imivät tissiä ja tuntui hienolta. Reilun vuorokauden jälkeen narttu lopetti imemisen, uros imi heikosti. Lopulta mentiin molempien kanssa pulloruokintaan ja Aptuksen PentuBoosteriin. Hetken näytti jo paremmalta. Kunnes emolta loppui kaikki maidon tuotanto. Sitten kuoli narttu 🙁 Ja uroksen painokaan ei enää noussut, eikä syönyt vastikettakaan. Olo oli aika epätoivoinen…..

Viimeisenä oljenkortena laitoin FB:n varaemo ryhmään viestiä, josko löytyisi urokselle narttua jolta saisi maitoa. Ja luojan kiitos, sellainen löytyi melkein heti. Joten tänään aamulla suunnattiin russeli-varaemon hoiviin. Vähän mietitytti, kun ei ole tämmöisestä puuhasta kokemusta, mutta vastassa oli tuttu ja ihana Heidi ja hänen touhukas terrieri laumansa. Maisa nartulla oli itsellään 4 viikoiset, todella pullukat pennut laatikossa. Sinne sitten vaan tissille iskettiin pieni malinöösi poika. Ja voi mahoton sitä tissin imemistä 😀 Poika imi monta tuntia kunnes kroppa muuttui semmoiseksi pullukaksi.

Kun poika oli Baarissa, kävin minä emon kanssa eläinlääkärissä tsekkaamassa Cänän tilan. Reilun tunnin Cänää hoiti ja tsekkas kaksi lääkäriä Lopen eläinlääkäriasemalla ja melko lailla perusteellisesti tutkittiinkin. Otettiin verikokeet kohtutulehduksen poissulkemiseksi, tsekattiin ihan yleiskunto, lämpö, limakalvot, hampaat jne jne. Ultrattiin myös ja sekin ok. Muuta ei todettu kuin molemmissa korvissa tulehdus ja hiivaa. Niihin ei nyt otettu kortisoonia pennun takia. Korvat hoidetaan kortisonilla kuntoon myöhemmin. Saatiin maidontuotantoon piikki sekä 5 päivän lääkekuuri. Laskua tuli, mutta rahanmenon myötä myös rauha minulle, Cänällä kaikki ok. Siitä sitten takaisin keinoemon luokse, jossa Heidin sylissä köllötteli Maisa Mahtava ja pikku malinöösi. Maitoa veteli ihan tunteella. Ja oli siellä joku toinenkin terrieri innokkaana hoitelemassa malivauvvaa….. Maisa imetti, niin toinen pissatti  ja muu lauma uteliaana kannusti !

Urospennun massu pullotti maidosta ja me suunnattiin kotiin. Matkalla käytiin Oitissa apteekissa ja kaupassa, pentu korissa mukana. Hän hurmasi muutaman naisen heti  

Kotona Cänä aloitti pienellä avustuksella heti pennun imetyksen. Ja myöhemmin jatkettiin ruokailua sisällä, mukavasti kaikki kolme parisängyssä makoillen. Nyt vaan kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että imetys lähtee sujumaan. Ainakin Cänä nyt söi, eka kertaa synnytyksen jälkeen….. Meni ruokaa, piimää ja pötkylä aptuksen pentuboosteria…. Pentuboosteri ei oo ihan kauheen halpaa, pötkö maksaa 27 euroo ja jos niitä menee kaks per päivä niin kohtuu hintavaa…..Mutta niitä sit ostetaan jos sillä saadaan emä syömään, koska jos ei syö ei voi tuottaa maitoa. Nyt on oppirahat maksettu taas hetkeksi, samoja virheitä ei _ehkä_ tehdä Nerin kanssa…… Näin toivon, ja toivon myös että pentuja olisi edes se neljä, ettei olisi tätä pienen pentueen ongelmaa. Lisää kuulumisia huomenna, toivotaan että imetys meillä sujuu yölläkin 

Kotona homma jo vähän sujui…..

Emä oli

Ja uroskin pääsi tissille…

Kasvattaminen ei oo aina ihan ”pala kakkua” eikä asiat mene niinkuin me halutaan. Opettavainen oli tämäkin pentue, harmi että pitää aina mennä ns. vaikeimman kautta. Nyt toivotaan että uros jää henkiin, vielä ei hurrata eikä juhlita. Pari viikkoa pitäisi pitää pikkukaveri hengissä… sitten ehkä helpottaa hetkeksi. Ainahan näistä ”lapsista” on huolta ja murhetta.

Nyt me ollaan vähän väsyneitä ja rauhoitutaan olemaan rauhassa kotona. En ehkä jaksa koneella istua, en vastailla viesteihin jne… anteeksi siitä, mutta tuon pennun hengissä pitäminen on täysipäiväinen työ.