Mun perinteisen Berslingon lisäksi hankittiin vähän tilavampi pakettiauto, jossa toivon mukaan myös talvipakkasilla on koirilla hyvä olla. Autossa siis on se kaivattu webasto.

Kesällä tuolla on kiva lähteä vaikka kisareissulle.

Jos Mäsällä meinaa edes haaveilla pennuista, niin terveys asiat pitää olla kunnossa. Silmäpeilauksesta oli hyvä aloittaa. Terveet silmät kuten arvelinkin.

Varmuudeksi laitoin kopan päähän, mutta turhahan tuo oli. Mäsä on kiltti tyttö.

Vihdoin päästiin kokeilemaan kisaamista omissa kisoissa. Olipa kivaa pitkästä aikaa. Ihanaa, että saatiin myös kuvatodisteita.

Kaikki ihanat kuvat on ottanut Tiia Tahvanainen Photography (tiiatahvaneinen_photography)

Onnea pojat Caterpillar, Colt ja Criminal

Onnea tytöt Cinnamon, Clarissa, Comtesse ja Cruella

Onnea myös sinne sateenkaarisillalle Caspar, Candy ja Comedienne.

Kun nyt ajattelee aikaa taaksepäin ja tätä C pentuetta. Mahtava pentue, jonka Haru hoiti esimerkillisesti. Kaikille pennuille löytyi hyvät kodit ja siitä olen enemmän kuin onnellinen. Se, että pennut saavat hyvät kodit merkitsee enemmän kuin kaikki mahdolliset tulokset ja maine.

Tästä penturumbasta on siis kulunut jo kokonaiset 8 vuotta ! Aika todellakin kultaa muistot, sillä pikkuhiljaa on mieli alkanut kääntyä siihen suuntaan, että mitä jos vielä ne F pennutkin……

Eli, jos kaikki menee niin kuin kuuluisassa Strömsössä, niin Mäsä voisi olla tulevan pentueen emä. Isäehdokaskin on jo mielessä, mutta ei siitä sen enempää, vielä.

Jos F pentue saadaan toteutettua, niin ajankohta olisi vasta kevät 2025. Silloin Mäsä olisi neljä ja puoli vuotias eli hyvinkin sopivan ikäinen. Tätä nyt on onneksi aikaa miettiä ja valmistella, sillä enemmin ei varmaan Mäsää pennuteta. Silloin tilanne voi hyvinkin olla se, että voi kotiinkin jättää pennun 🙂

Suru tulee meidän ihmisten elämään eri tavoin. Joskus se hiipii hiljaa luokse niin, että sen tietää olevan tulossa. Joskus se tulee hyvin yllättäen ja vie elämän raiteiltaan.

Joskus suruun liittyy hiljaista hyväksyntää. Usein suru on sitä, että sitä on vaikea hyväksyä. Mieli taistelee menetystä vastaan, ei halua kohdata ja huutaa kipua, jonka menetys aiheuttaa. Suru on jokaisen osa. Aina kun joudumme luopumaan ihmisistä, eläimistä tai asioista, tulee suru vieraaksemme. Se voi tuntua hyvin epäreilulta ja onkin sitä. Joskus suru on kohtuuton ja hyvin kipeä.

Mitä isommasta menetyksestä on kyse, sitä rajummin ja kauemmin suru ihmisessä vierailee. Välillä voi tuntua, ettei se helpota koskaan. Usein kuitenkin ajan kanssa helpottaa. Surutyö on sitä, että suru muuttaa muotoaan, mutta jää usein jollain tavalla loppuelämän vieraaksi – muistoina, kaipauksena, muistijälkenä, tietona siitä, ettei elämä ole enää sama kuin ennen menetystä.

Suru muuttaa surevaakin. Surun sillalla voi tulla ikävä myös entistä itseä. Entistä itseäkin on lupa surra. Ja ihan kaikkea muutakin mitä menetykseen liittyy. Usein surussa surraan muutakin kuin vaikkapa koiraa tai ihmistä, jonka on menettänyt – yhteistä aikaa, yhteisiä harrastuksia jne. Monesti suru on iso juuri siksi, että menetetään niin monta asiaa samaan aikaan. Ihmisen mieli ei aina tiedä, mitä surisi, kun on niin paljon surtavaa.

Suru on usein aaltoliikettä. Aina kun luulee, että nyt se loppui tai hellitti, saattaa tulla uusi suruaalto, joka vie voimia ja imaisee surijan oloon, jossa tuntuu, ettei saa mistään toivon rippeestä kiinni. Ja tulee päivä, kun suru antaa lepohetken. Välillä tuntuu, että suru antaa lepohetken siksi, ettei ihminen muuten jaksaisi surra. Suru vie valtavasti voimia, se hidastaa, hiljentää, se asuu kehossa.

Suru on joka päivä, vaikka meille on annettu surulle pyhitetty päivä, Pyhäinpäivä. Annetaan toisillemme lupa surra joka päivä, otetaan menetys puheeksi, annetaan sille tilaa ja yritetään ottaa vastaan. Surua ei tarvitse ottaa toiselta pois tai ratkaista sitä jollain tavalla. Tärkeintä on olla läsnä ja antaa sitä viestiä, että olen tässä sinua varten – puhu, itke, en kaadu sinun tunteistasi, mitä hyvänsä ne ovatkin.

On tärkeää muistaa, että se jolle suru on suurin, on vaikeinta. Sureva joutuu tekemään surumatkansa yksin, mutta se että joku on ja sanoo olevansa turvana ja hetken kannattelijana, auttaa. Suuresti surevan ei koskaan pitäisi joutua kannattelemaan niitä, jotka säikähtävät eivätkä pysty kohtaamaan hänen suruaan.

Surusta ei pääse eroon, se on, muuttaa ajan saatossa muotoaan, se muuntaa elämän toisenlaiseksi. Suurin suru usein helpottuu ajan kanssa, vaikkei sitä usko tai halua uskoa silloin, kun on kaikkein vaikeinta.

Surua ei voi hoputtaa tai pakottaa itsestä pois. Suuri suru lähtee kantajastaan sitten, kun se on tehnyt tehtävänsä – raivannut polun pään esimerkiksi hyväksymiselle ja vähittäiselle irti päästämiselle, joka lopulta sanoo sille, jonka on menettänyt: ”Mene vain, minä pärjään kyllä”.

************************************************************************

Ylläoleva teksti kuvaa hyvin viimeisen puolen vuoden aikaa. Jouluna alkoi suru, ja se on jatkunut tänne maaliskuulle. Ehkä kevättä ja kesää kohti helpottaa.

Viime tiistaina, 28.maaliskuuta Cänän vointi oli mennyt sen verran huonoksi, että oli aika lähteä viimeiselle matkalle. Käytiin agihallilla juoksentelemassa ja ajeltiin vähän ympäriinsä. Sitten kello 14 oli aika treffata meidän luottoeläinlääkäri Satu.

Nyt, kun lauma on suhteellisen nopeasti ja osittain yllättäinkin pienentynyt viidestä koirasta vain kahteen, on elämä vähintäänkin kummallista. Pakko sanoa, että elämä on nyt helpompaa, vaikkei Haru ja Mäsä keskenään toimeen tulekaan. Nyt on tilaa molemmille enemmän ja meillä ihmisilläkin aikaa paremmin, kun on vain kaksi. Silti, olisi me Cänä mielellään vielä pidetty laumassa.

Cänä oli maailman mahtavin malinois, kaikkien kaveri. Ystävällinen ja fiksu. Helppo malinoisiksi. Ikävä on suuri. Sinne meni Cänä, Tikun ja Hilun seuraksi. Ehkä tapaa siellä myös Paulin ja Mimminkin.

Nyt mennään jo kovaa vauhtia kohti kesää, kevättä on ilmassa ja aamut jo valoisia. Normaalisti sitä katseltaisiin kisakalenteria ja mietittäisiin kisoja, mutta nyt on tilanne toinen. Itse olen toipilaana (ei mitään vakavaa) mutta uupumus iski talven aikana sen verran kovaa, että nyt vaan toipuillaan ja yritetään päästä uudelleen ”elävien kirjoihin”.

Koirarintamalla suru jatkuu. Tammikuussa Cänälle ilmaantui kuonoon patti. Sitä tutkittiin kalliisti (1900 euroa) ja loppudiagnoosi oli lohduton. Pahanlaatuinen kasvain yläleuan luussa. Ei ollut järkeä lähteä leikkaamaan tai hoitamaan. Alkoi saattohoito, joka jatkuu nyt maaliskuussa vielä jonkin aikaa. Pitkälti meillä ei enää ole yhteistä aikaa, mutta jokaisesta päivästä otetaan kaikki irti. Luopuminen on tuskaa meille ihmisille. Ja muutenkin outoa, sillä mulla ei ole nyt yhtään kisakoiraa. Mäsän kanssa yritän jaksaa agilityä harrastella, mutta jotenkin on motivaatio pikkuisen hakusessa.

Malinois urospennusta haaveilu jatkuu, vaikka siinäkin on haasteita. Kolmessa pentueessa olen ollut ”vähän niin kuin listoilla”, mutta aina olen jäänyt ilman pentua. Sekin surettaa. No, nyt ollaan taas jonottamassa yhdestä pentueesta sitä urosta, jos vieläkään ei onnistu niin sitten ei meille tänä vuonna maliurosta tule. Tuleeko myöhemminkään, sen sitten aika näyttää.

Omat kasvatushaaveet on nyt todellakin tauolla. EI ole aikaa pentueelle ja isoin syy miksi ei lähdetä pentuetta edes suunnittelemaan on se, että kaikesta huolimatta malinoiseja syntyy nykyään todella paljon. Mielestäni jopa liikaa, sillä malinois ei ole ihan joka ihmisen koira. Ostajaehdokkaat, sellaiset oikeat ja hyvät ovat siis vähissä. En uskalla pentuetta teettää, sillä pentujen myyminen ja oikeiden kotien löytyminen on hankalaa. Katsotaan nyt, miten mieli muuttuu…..

Kuvassa Cänä

Päivitykset tänne blogiin on olleet aika pitkään tauolla. Kaikenlaista on tapahtunut – ja toisaalta ei ole tapahtunut mitään ainakaan harrastusrintamalla. Nykyinen työ vie kaiken ajan ja voimat arkipäivinä ja viikonloput menee lähinnä lepäillessä. Agility on nykyään ainoa harrastuslaji, eikä siinäkään enää ole kovin mielekästä kisata. Laji on muuttunut niin paljon, pitäisi olla nuori ja nopea huippu-urheilija tai sitten olla aikaa opettaa koira suullisilla käskyillä ja tempuilla tekemään, että saataisiin tuloksia.

Nyt joulukuussa oli surua ja murhetta oikein kunnolla. Mun rakkaat malinois sisarukset lähtivät melkein peräperää sateenkaarisillalle. Molemmat olivat jo vanhoja, mutta silti se lähtö tuli yllättäin. Niinhän se aina menee……

Hilulla oli vaivoja, takajalat olivat melko heikot. Kroppa keräsi nestettä. Viimeinen ilta oli vaikea ja aamuksi olikin varattu jo lääkäriaika. Lääkäriin ei kuitenkaan tarvinnut lähteä, HIlu nukkui pois yöllä olohuoneessa.

Tikulla taas leikattu jalka (oikea takajalka) oireili ja muutenkin Tiku oli aika väsynyt. Välillä intoutui Cänän kanssa leikkimään. Jouluaattona Tiku kuitenkin sai jonkinlaisen kohtauksen, selvisi siitä kyllä, mutta ei ollut enää oikein oma itsensä. 27.12. olikin sitten vaikea päätös, lähdettiin Tikun kanssa sille viimeiselle autoajelulle. Luottolääkäri Satu päästi Tikun vaivoistaan. Sinne meni Tiku Hilun perässä sateenkaarisillalle. Vuosi vaihtui siis surullisissa merkeissä, ikävä on kova edelleen. Lauma pieneni kerralla oikein huomattavasti.

Ajatukset menee ristiriitaisesti, ” ei ikinä enää yhtään koiraa ” ja toisaalta, ”mitä jos astuttaisi Mäsän seuraavasta juoksusta”. Kova halu on saada urosmalinois taas laumaan, mutta sellaista en saa suomalaisilta kasvattajilta, koska en enää halua enkä pysty harrastamaan suojelua. Urokset myydään virkakoiriksi tai sitten suojeluharrastukseen. Meillä lajina olisi agility ja toko ja ennen kaikkea koira saisi super hyvän kodin. Ajatuksena onkin nyt, että jos Mäsä on luustoltaan terve (ei ole vielä luustokuvattu) se voitaisiin astuttaa. Urostakin on tullut jo vähän katsottua.

No, aika näyttää miten käy. Tehdäänkö pentuja, tuleeko mulle vielä uusi koira vai mitkä on mietteet.

Kuten tarkat etusivulta ovat jo huomanneet, on kennelnimi nyt kahden hallussa. Hyvä ystäväni ja koirieni hovihoitaja Jenna, lisättiin toiseksi omistajaksi heti kun kasvattajakurssi oli käyty. Itsellä on koiraharrastus hieman hiipunut arjen kiireiden alle. Uusi työ ja perhe vie nyt arjesta suuren osansa. Toki viisi malinoisia edelleen laumassa pitää minut liikkeellä, mutta nyt on harrastaminen huomattavasti maltillisempaa. Kennelin toimintaa turvaamaan tuli Jenna mukaan. Jenna tulee (kuten kuvista huomaa) hyvin toimeen malinoisien kanssa. Itse asiassa Jenna on ainoa ihminen, joka voi tulla hoitamaan koko laumaa ja vieläpä pärjää niiden kanssa.

Tällä hetkellä Jennalla ei ole omaa koiraa. Ikävä kyllä Tuho jouduttiin lopettamaan toukokuussa sisäelinsairauksien vuoksi.

Tällä hetkellä odotamme yhteisomistukseemme malinois narttua yhdistelmästä

PAAVO DE HELLEHOND ( HD: A/A, ED: 0/0, selkä: SP0, LTV0, VA0 )

LT JUN CH PUMA’S HOME DEVINE DESERT ( BH, Vartiokoira, HD: B/B, ED: 0/0, selkä: SP0, LTV0, VA0 )

Tuleva narttu on kennel Shapiroksesta ja yhdistelmä on meidän mielestämme erittäin mielenkiintoinen ja odotamme tulevalta pennulta paljon.

Jatkossa kuulumisia sitten pikku nöösiltä, kunhan saamme sen kotiin.

Harun juoksuja ei ole vielä näkynyt eikä kuulunut, mutta kyllä ne sieltä tulee. Pentusuunnitelmia ei mielessä ole, kiitos kotiin jääneen E pennun eli Mäsän. Vaikka pentuja kesällä tuli vain vähän, niin on se aina melkoinen homma, johon ei tule lähteä ns. valmistautumatta. Itsellä siis ei ole tarvetta pennulle, eikä kyselyitäkään ole tullut, niin on järkevää olla Harua pennuttamatta nyt. Malipentueita on kuitenkin tulossa paljon loppuvuodelle ja alkukevääseen, joten kaikille varmasti löytyy oma riiviö muista kenneleistä. Pentueista lisäinfoa löytyy Käyttöbelgi.info

Kotiin jäi siis malinoisnarttu, Jusards Eximia ”MÄSÄ”. Touhukas riiviö neito. Ja kun laumassa on neljä aikuista malia, niin tuntuu siltä, että koirakiintiö on täynnä. Elämäntilannekin on siten muuttunut, että koiraharrastus ei enää ole se ”juttu” joka täyttää vapaa-ajan. Nyt on elämänsisältönä muutakin.

Tässä ollaan kuitenkin harrasteltukin. Käväistiin belgien agilityn rotumestaruuskilpailuissa ja menestys yllätti kyllä meikäläisen. Hilu kisasi ykkösluokassa. Ykkösissä rimat on maltillisella korkeudella 11, 5 vuotiaalle koiralle. Kaksi nollarataa teki Hilusta ykkösluokan voittajan. Kakkosissa kisasi Cänä. Neiti Kesäheinä oli oikein kuulolla ja pätevä. Ohjaajan piikkiin voidaan laittaa agiradan kaksi virhettä. Hyppiksellä sitten ohjaajakin terästäytyi ja siitä nopea nollarata, hyppiksen voitto ja kakkosluokan rotumestaruus :O

Osallistuimme vielä joukkuekilpailuunkin ja se on perinteisesti ollut jännittävä ja hauska. Tsempataan toisiamme ja hurrataan hyville radoille. Tänä vuonna joukkuerata olikin varsin vauhdikas, ei niinkään vaikea. Yhdeksän joukkuetta oli ilmoitettu, mutta vain yksi joukkue sai tuloksen. Ja hei, se oli meidän ”Malit on irti” joukkue !! Niin siistiä, Hilu mm. teki todella hyvän radan ja Cänäkin juoksi lainaohjaaja Miian kanssa tuloksen 10.

Tässä vielä kokonaistulokset:

Joukkuekisa

RM1 Malit on Irti

”Riemu” Tammikallion Riemu & Marianna Pettersson

”Hilu” Jusards Burlesque & Sari Pehkonen

”Ärri” Kamikazevirran Arwen & Miia Lönnqvist

”Cänä” Jusards Candy & Miia Lönnqvist

2-luokka, tuomari Salme Mujunen

1. ”Cänä” Jusards Candy & Sari Pehkonen

2. ”Mandi” Blackmasters Ocean-Luxury & Amanda Savolainen

1-luokka, tuomari Heidi Viitaniemi

1. ”Hilu” Jusards Burlesque & Sari Pehkonen

2. ”Fanta” Hossing Fanta & Teija Kokkonen

3. ”Nola” Nola De Bruine Buck & Eija Grof

Pitkän hiljaiselon jälkeen voi todeta, että kesä meni ja syksy on tullut. Kesä oli erilainen, oli muutto uuteen kotiin ja kaksi pentuetta joita odotettiin kuin kuuta nousevaa.Pennuille oli loistavia koteja tarjolla enemmän kuin pentuja olisi voinut edes syntyä. Tilanne näytti niin hienolta. Luonto (ehkä viisaudessaan) päätti kuitenkin näyttää, että ei se aina mene niin kuin me ihmiset suunnitellaan.

D pennut syntyivät hyvin, mutta niitä tuli vain kaksi. Tyttö ja poika. Molemmilla pennuilla kuonossa vikaa (halkio tms.), pojalla toki vain vähän. Tyttö jaksoi elää vain viikon. Poikaa jouduttiin pulloruokkimaan ja hakemaan varaemolta maitoa, kun omalta emältä maito loppui. Poika onneksi saatiin kasvamaan ja siitä tulikin komea ja topakka pikkumies joka sai viralliseksi nimekseen Jusards Devil The Second kutsumanimenä TUHO.

Pari viikkoa ensimmäisen pentueen jälkeen oli vuoro E pentujen syntyä. Niistäkin tiedettiin röntgenin jälkeen, että vain kaksi pentua on tulossa. Tässäkään ei asiat menneet niin kuin olisi toivottu. Synnytys, tai sen alku,  kesti tuhottoman kauan. Lopulta syntyi todella iso uros, mutta hän oli jo syntyessään kuollut. Toinen pentu oli tyttö. Olimme jo lähdössä eläinlääkäriin, kun synnytys pitkittyi, mutta lopulta tyttö syntyi luonnollisesti. Topakka ja iso jo syntyessään, todella tumma ja kiukkuinen. Ainoana pentuja tyttö kasvoi huimaa vauhtia koska emällä oli tissit täynnä maitoa.

Nyt tyttö, joka sai viralliseksi nimekseen Jusards Eximia, kutsumanimi Mäsä, on jo seitsemän viikkoa vanha. Monien käänteiden jälkeen, taitaa olla niin, että tyttö jää kotiin. Se on aika pakkaus, luonteeltaan ehkä haastava ja kun sillä vielä on napatyräkin niin jääköön kotiin.

Pennut, oli niitä kaksi tai useampi, on aina aikamoinen urakointi niin emäkoirilta kuin kasvattajaltakin. Ajatuksen pentujen suhteen on menneet laidasta laitaan, tyyliin ei ikinä enää ja mitäs jos vielä.  No, kaikki on nyt auki. Haru on seuraava toivo, jos pentuja ajatellaan hankittavan. Seuraava juoksu voisi olla se ajankohta, eli heti kun nyt talvella juoksut tulevat niin sitten astutus. Asiat Harun osalta alkaa olla kunnossa. Eilen saatiin eläinlääkäriltä todistus Kennelliittoa varten, että on narttu on terve ja kestää pennutuksen. Ja huomenna on vuorossa silmäpeilaus. Siinä ei pitäisi olla mitään, mutta kun on PEVISA niin peilataan toki.

Että siinä ne kuulumiset lyhyesti. Kirjoittelen taas kun jotain uutta on tiedossa. Jos Harun pennut kiinnostaa, niin Harua saa tulla moikkailemaan agikisoihin. Viikonloppuna pyöritään Hyvinkään kisoissa ja loppukuusta ollaan Rimalla.